25.2.2009:

”Kyllä mä voin sanoa ihastuneeni. Vaikka se hullua onkin - tyyppi asuu Helsingissä, mutta minkäs teet. On se niin valloittava tapaus, että jopa tällainen ahdasmielinen, putkikatseinen, ennakkoluuloinen pohjalaisunkki on yhden tapaamisen jälkeen ihan kympillä aivot pellolla. Mut jännä itsestä huomata, miten ihmeessä löytyi ihminen, jonka päästää lähelleen. Ilman pelkoa mistään.”

Päiväkirjamerkinnän bongasin.

Meillä oli taannoin töissä pari remonttijantteria, ja mulla oli eräästä deadlinen lähestymisestä johtuen hillitön stressi tuolloin. Kun deadline oli ohi ja kaikki hyvin, huomasin että toinen miehistä flirttailee koko ajan! En ollut edes huomannut koko tyypin lähestymisyrityksiä aiemmin, ja kyllä hävetti.

Hän veikin sitten jalat alta. Olin yhtä hymyä. En pystynyt keskittymään töissä, sydän pamppaili ja.. No, tiedätte kyllä. Eräänä päivänä tajusin, että olimme siinä parin viikon aikana alkaneet oikeasti tutustua toisiimme, kunnes koin älynväläyksen ja peruutin. Liikaa ja liian nopeasti? En tiedä. En selitellyt miehelle mitään ja kun hän ihmetteli käytöstäni, vastailin lyhyesti ja näytin tosi kiireiseltä. Tosi uskottavaa.

Kevyt olo siis lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Mies alkoi ärsyttää vaikka ei ärsyttävä ollutkaan.
Jälkeenpäin olin todella vihainen itselleni. Idiootti minä!

Kuulinpa tuossa että hän on mahdollisesti tulossa tekemään loppuviilausta, pyydän ihan varmasti bisselle!

Voi kun pääsisin unkkiluonteestani useammin ulos. Kyllä, olen edelleen kaikkea mainitsemiani imartelevia adjektiiveja ahdasmielisyydestä unkkiuteen, mutta tunnen itseni ja tiedän, että silloin (kerran viidessä vuodessa?) kun mies on se jonka odotan mut löytävän, mennään ja täysiä.

Tai ehkä en myönnä että olen sitoutumiskammoinen? En uskalla kohdata itseäni, tunteitani? Vaikuttaako fuckbuddy tähän? Olenko liian tottunut vetämään roolia? Liian tottunut olemaan niin tosi cool ja kinky, se kova muija. Liian tottunut pelailemaan pelejä, liian tottunut pakottamaan tunteet pois? Onko se ihmekään ettei niitä haluakaan kohdata - yhtäkkiä ei enää kykenekään vaihtamaan moodia ja avartamaan katsettaan potentiaalisille ihmissuhteille? Yhtäkkiä kaikki onkin totta, karua ja totista faktaa, ei ole enää roolia. Se olenkin minä.

 

Muistan, miltä tuntuu olla henkisesti alasti. 
Ehkä tyydyn vähentämään vaatteita, näin alkuun. Miten uskallan ottaa roolivaatteet pois, kun ei ole roolia, on vain vaatteet?